Yhtenäisyyden puolesta

 Kansallinen veteraanipäivä lähestyy ja sen tiimoilta paikallisilta luottamushenkilöiltä kysyttiin halukkuutta seppeltenlaskijaksi. Valituksi tulivat taas Keskustan  ja Kokoomuksen edustajat. Kokoomuksen edustaja kyllä ilmoitti, että ei halua laskea seppeltä vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille. Syytä en voi kuin arvailla, mutta pidän tällaista vähintäänkin erikoisena toimintana vuonna 2022, kun sisällissodasta on kulunut yli 100 vuotta, eikä kukaan asianosainen ole enää elossa.

Molemmat isoisäni taistelivat punaisten puolella. Kumpikaan ei lähtenyt vapaaehtoisesti, mutta silloin elettiin aikaa, jolloin olit joko puolesta tai vastaan. Toinen oli torpparin poika, toinen työmies, joten valinnanvaraa puolen suhteen ei ehkä ollut. Kumpikin haavoittui ja joutui vankileirille, mutta selvisi hengissä. Torpan poika pääsi aikanaan pientilan isännäksi ja liittyi silloiseen Maalaisliittoon, mutta toinen pysyi vasemmistolaisena loppuun asti. Isoisät kuolivat jo 70-luvulla ja poissa ovat jo kauan olleet muutkin sodassa taistelleet.

Sisällissota on ollut kansallinen tragedia. Tuntemattoman sotilaan Hietanen sanoo, että sota on paljasta pahantekkoo puolin ja toisin. Sisällissodat, joissa vastakkain ovat saman kansan jäsenet, ovat yleensä vieläkin raaempia. Hirmutekoja tehtiin varmasti puolin ja toisin. Sodan hävinnyt osapuoli joutui ankarien kostotoimenpiteiden kohteeksi ja monet päätyivät joukkohautoihin hiekkakuopille ja metsiin.

Suomen tarinassa yksi hämmästyttävimmistä käänteistä on varmasti ns. Talvisodan ihme. Vain parikymmentä vuotta sisällissodan jälkeen katkerasti kahtiajakautunut kansa onnistui urhoollisesti puolustautumaan ylivoimaista vihollista vastaan. Jos siinä vaiheessa punaisten puolella taistelleet tai heidän lapsensa olisivat kieltäytyneet puolustamasta Suomea, huonosti olisi käynyt. Kun en ole Myrskylästä kotoisin, en tunne sankarihautojen sukunimiä, mutta vahvasti veikkaisin, että siellä makaa myös punaisten sukujen jälkeläisiä. 

Nyt seuraamme myötätunnolla Ukrainan kansan taistelua sitä samaista vihollista vastaan. Kansan yhtenäisyys ulkoisen uhan edessä on vaikuttavaa. Koko turvallisuustilanteemme on äkillisesti muuttunut ja vanha uhka idästä tullut entistä konkreettisemmaksi myös meillä. Tässä tilanteessa pidän tyrmistyttävänä sitä, että joku haluaa edelleen ylläpitää sadan vuoden takaisia vihollisuuksia. Nyt jälleen kerran tarvitsemme yhteishenkeä ja yhtenäisyyttä, emme vanhojen jakolinjojen henkiin herättämistä.

ONKO MAALAISIDYLLISSÄ TILAA?

Koronavirusepidemia on tarjonnut monille pienille kunnille uutta toivoa. Ehkä muuttovirta poispäin voisikin kääntyä, kun ihmiset todistettavasti pystyvät työskentelemään etänä. Monet keskikaupungin kerrostaloissa asuvat varmasti kaipasivat kotieristyksen aikana väljempää asumista ja omaa pihaa. Mutta ollaanko maaseudulla oikeasti valmiita ottamaan uusia tulijoita vastaan?

Me rakensimme talon muutama vuosi sitten Myrskylän taajaman liepeille. Olimme pitkään haaveilleet talosta järven rannalla, mutta kuitenkin lähellä palveluja ja kunnallistekniikan piirissä. Olimme käyneet montaa jo katsomassakin, mutta sopiva tontti löytyi vasta Kirkkojärven rannalta. Omaa rantaa ei ollut, mutta järvi oli vieressä ja kunnan uimaranta parin sadan metrin päässä. Sinne nousi unelmiemme talo ja olemme hyvin viihtyneet ja ottaneet aktiivisesti osaa kunnan tapahtumiin.

Olemme aktiivisia somen käyttäjiä ja sekä seuraamme kuntalaisten facebook-kirjoittelua, että osallistumme siihen itse. Ei tarvitse kovinkaan paljoa arvostelua esittää, tai uusia ideoita tuoda julki, kun joku paikallinen pahoittaa mielensä, ja julistaa, että täällä on aina tehty näin, ja jos ei kelpaa, voi muuttaa muualle.

 Pienille kunnille on elinehto pitää kiinni asukkaistaan ja saada uusia veronmaksajia. Jos heitä sitten saadaan, pitää ymmärtää, että heillä on tarpeita ja toiveita ja jopa mielipiteitä, jotka eivät ole lähtökohtaisesti vääriä, vaikka he eivät olekaan syntyperäisiä kuntalaisia. Jotkut ehdotukset voivat olla suorastaan kokeilemisen arvoisia. Jos kuntalaisten some-keskustelu on alatyylistä, pilkkaavaa tai suorastaan uhkaavaa, kuntaan muuttoa harkitseva suuntaa varmasti jonnekin muualle.

 Olisi hyvä ymmärtää se, että sen syntyperäisen kuntalaisenkin etu on pitää kunta elinvoimaisena ja houkuttelevana, ja myös keskustelulle avoimena. Ei voi toimia niin, että toivotetaan tervetulleiksi sillä ehdolla, että pysyy hiljaa, eikä missään nimessä arvostele mitään. Maailma muuttuu ja pidimme siitä tai emme, myös toimintatapojen pitää muuttua.

Miten minusta tuli myrskyläläinen

Kun minulta joskus kysytään, mistä olen kotoisin, vastaan usein, että en mistään. Olen syntynyt Loimaalla, viettänyt varhaislapsuuteni Jämsänkoskella, asunut eri puolilla Suomea ja maailmaa. En tunne mitään paikkaa vahvasti kotipaikakseni.

Äitini on kertonut, että minulla oli pienenä suuttuessani tapana ilmoittaa, että lähden maailmalle, ja sitten tosiaan lähdin - kävelin vähäksi aikaa jonnekin mököttämään. Isoisäni kutsuikin minua maailmallelähtijätytöksi. 16-vuotiaana sitten todellakin lähdin ensimmäistä kertaa, Olin saanut opetusministeriön stipendin ja kävin lukion kansainvälisessä Atlantic Collegessa Walesissa. Maailmallelähtöjä on ollut sittemmin enemmänkin, olen asunut ja työskennellyt Meksikossa ja Arabiemiraateissa ja ollut mukana Suomen rahoittamissa koulutusalan hankkeissa Boliviassa, Guatemalassa ja Ecuadorissa. Aina välillä olen palannut Suomeen ja tehnyt opettajan työtä eri paikkakunnilla, pisimpään Kotkassa ja Tuusulassa. Myrskylässä en tullut koskaan käyneeksi.

Eläkepäivien lähestyessä aloin haaveilla kesämökistä, jossa voisi sitten eläkkeellä asua vakituisemminkin. En halunnut minnekään korpeen, vaan melko lähelle lapsiani ja palveluja. Kävimme puolisoni kanssa katsomassa monenlaisia paikkoja, mutta mikään niistä ei tuntunut sopivalta. Sitten bongasin netistä Myrskylän kunnan tarjoamat tontit Kirkkojärven rannalla. Vaikka emme olleet ajatelleet rakentaa taloa, tulimme kuitenkin katsomaan.

Kun ajoimme tänne ensimmäistä kertaa, pysähdyimme kirkon parkkipaikalle ja katsoimme maisemaa järvelle, kirkkoa, seurakuntakeskusta ja punaisia aittoja, ja pidimme näkemästämme. Kun sitten pääsimme tarjolla oleviin tontteihin tutustumaan, suorastaan mykistyimme. Tässä se nyt oli, sen tunsi heti. Ihana avara maisema, peltoa, järveä, kirkko. Teimme ostopäätöksen heti paikan päällä. 

Monet myrskyläläiset ovat kysyneet, onko meillä täällä sukua. Kun kerromme, että emme olleet edes käyneet aikaisemmin täällä, emmekä tunteneet ketään täältä, seuraavaksi tiedustellaan, miksi ihmeessä me tänne tulimme. Ehkä paikalliset ovat niin tottuneet maisemaan, että eivät enää näe sen kauneutta.

Kun nyt istun terassillani ja annan katseeni levätä maisemassa, en kaipaa minnekään muualle. Maailmallelähtijätyttö on tullut kotiin.

Avaimet käteen

Rakentajille tarkoitetulla kurssilla korostettiin moneen kertaan, että avaimet käteen- toimituksia ei ole. Kuulimme jopa opettavaisen tarinan jostakin rakentajaparasta, joka oli lähtenyt Thaimaaseen siksi aikaa, kun hänen taloaan rakennettiin, ja joutunut pidätetyksi, kun palasi Suomeen. Raksalla oli joku työntekijä loukkaantunut, ja rakennuttaja olikin vastuussa. Tarina palasi mieleeni, kun saimme uuden kotimme avaimet. Talossa on parin viikon päästä käyttöönottotarkastus, mihin mennessä kaikki on valmista. Meidän osuutemme on ollut valintojen tekeminen, siivous, lumityöt ja tietenkin laskujen maksu. Urakoitsija on huolehtinut kaikesta muusta. Avaimet käteen-toimitus siis on mahdollinen!

Kun muutamme uudelle paikkakunnalle, on ollut hienoa löytää sieltä, tulevalta omalta kylältä, osaavat tekijät. Sekä rakennusliike että kiintokalusteet mittatilaustyönä tekevät yrittäjät ovat paikallisia, samoin maansiirtofirma.Rakennusprojektin myötä olemme tutustuneet  jo joihinkin ihmisiin paikkakunnalta. 

Keittiökalusteisiin valittiin ovimalli tehtaan mallistosta, mutta väriksi sai valita ihan mitä tahansa. Päätös olikin vaikea! Lopulta koemaalasimme yhden levyn puoliksi kahdella eri värillä, ja tarkastelimme lopputulosta eri valaistuksissa ennen valintaa. Vielä emme ole nähneet valmiita kaappeja, koska viimeksi ovet puuttuivat. Kivitasot sen sijaan olivat jo paikallaan, ja hienolta näyttivät. 

Kun kaikki on jo melkein valmista, kärsivällisyys on koetuksella. Olisipa talo jo valmis! Tie on ollut pitkä siitä hetkestä, kun näimme tontin ensimmäistä kertaa, tähän melkein valmista - vaiheeseen. Elämäni ties kuinka mones muutto on edessäpäin, mutta tällä kertaa toivon hartaasti, että se on viimeinen, ja saisin asua loppuelämäni rauhassa Myrskylässä.

Unelma kodista järven rannalla

Meillä kaikilla on unelmia, jotka kulkevat vuosikymmeniä mukanamme. Jossakin vaiheessa elämää alkaa näyttää siltä, että unelmiksi ne jäävätkin, sanan "sitku" tilalle tulee "mutku". Olen muuttanut elämässäni lukemattomia kertoja, Suomen sisällä, Suomesta pois, takaisin Suomeen ja samma på svenska. Koko ajan olen hellitellyt mielessäni unelmaa kodista veden äärellä. 60-vuotispäivän lähestyessä oli aika kohdata totuus: joko teen asialle jotain tai luovun unelmastani lopullisesti.

Asuimme mieheni kanssa ihan kivassa pienessä erillistalossa lähellä työpaikkaani. Siinä oli vain tosi pieni piha, eikä talokaan ollut ihan sopiva. Kun eläkepäivät alkoivat häämöttää muutaman vuoden päässä, lähdin netistä tutkimaan sopivia kesäpaikkoja. Ajatuksena oli, että etsisimme talviasuttavan mökin kohtuullisen lähellä jotakin taajamaa, ja kaikilla mukavuuksilla. Kävimme katsomassakin joitakin, mutta totesimme, että etsimäämme emme tule löytämään sellaiseen hintaan, jonka pystymme maksamaan. Katseemme kääntyi tontteihin, ja sitä kautta löytyi Myrskylän kunnan Kirkkojärven rantaan rakentuva alue. En ollut eläissäni käynyt Myrskylässä, ensimmäisellä visiitillä sinne kävimme katsomassa tonttia ja ihastuimme paikkaan ja maisemaan niin, että päätös oli helppo: tähän rakentuisi loppuelämämme koti.                                                                                                   

Ilmakuva pihasta, taustalla Kirkkojärvi. Kuva otettu syyskuussa 2017.

Minä olin kerran rakennuttanut talon, miehellä ei kokemusta ollut lainkaan, joten päätimme lähteä kurssille, jotta ymmärtäisimme edes jotakin asiasta. Pienrakentamisen kehittämiskeskuksen luennoitsija aloitti luentonsa silmäilemällä edessään istuvia toiveikkaita pariskuntia ja totesi, että te kaikki olette siis päättäneet laittaa lusikat jakoon. Hieman siinä nieleskeltiin.... Kurssilla käytiin läpi runsaasti varoittavia esimerkkejä eri tavoin pieleen menneistä hankkeista. Hivenen hirvitti kyllä, ennen kaikkea se, mistä löytyisivät luotettavat tekijät, jotka pitävät sen mitä lupaavat, eivätkä vedä joka välistä.

Kävimme läpi erilaisia valmiita talopaketteja runsaat määrät ja pyysimme tarjouksiakin, mutta päädyimme lopulta ratkaisuun, jota jo kunnan tekninen johtaja oli tonttia ostaessamme suositellut: paikallinen rakennusyritys. Veimme sinne ruutupaperille piirretyn talounelmamme, saimme tarjouksen ja hyväksyimme sen. Näyttää siltä, että ei tarvitse katua: kaikki on mennyt niin kuin on luvattu, jälki on hyvää ja aikataulu pitänyt. Meidän osaksemme on jäänyt materiaalivalintojen teko ja rakennussiivous, muuten he ovat hoitaneet kaiken. Lusikat eivät ole olleet lähelläkään jakoon menoa ainakaan vielä, ja kuukauden päästä talon pitäisi olla muuttovalmis.

Tältä näyttää maaliskuussa 2018.

Tuleva terassinäkymämme, vielä lumen peitossa.

Umpihankeen

Tänään oli mitä parhain hiihtokeli. Aurinko paistoi, ei ollut liian kylmä, ja etelästä jo kertaalleen hävinnyttä lunta oli tullut runsaasti lisää. Läheisen puiston latua ei vaan ollut kukaan ehtinyt ajaa. Maalla pitkään asuneena olin tottunut siihen, että latu pitää itse hiihtää, joten siitä vaan sukset survaisin puhtaanvalkeaan hankeen. Kieltämättä ensimmäinen kierros oli aika raskas, mutta kierros kierrokselta keveni. Mielessäni kaikuivat runoilijan säkeet :"Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."

Siinä hiihdellessä mietin myös elämäni latua. Melkoista umpihankihiihtoahan se on ollut, aina ei ole suksi luistanut, ja välillä taas on luistoa ollut ihan liikaa ja pitoa ei taas ollenkaan. Jos katsoo jälkeeni jäänyttä latua, se ei todellakaan ole mennyt suorinta tai helpointa reittiä. Kaikenlaiset pusikot ja kivikotkin on kierretty, ja ladun varteen on jäänyt montakin kuoppaa niihin paikkoihin, joihin kaaduin. Mutta hankeen en ole jäänyt koskaan makaamaan pitkäksi aikaa!

Jos olisin nuorena kuunnellut vanhempien ja viisaampien neuvoja, en olisi 19-vuotiaana suin päin muuttanut suuren rakkauden perässä Meksikoon. En olisi missään nimessä tullut äidiksi 21-vuotiaana, aloittanut yliopisto-opintojani vasta tuoreena äitinä, enkä hankkinut lisää lapsia, ennen kuin tutkinto olisi suoritettu. Valmistuessani odotin viimeisilläni neljättä lastani. Niin, jos olisin kuunnellut kaikkia neuvoja, miten paljon olisikaan jäänyt kokematta! Jos olisin tyytynyt hiihtelemään muiden valmiiksi tekemiä latuja, olisin ehkä päässyt helpommalla ja elänyt paljon tylsemmän elämän.

Umpihangessa tarpoessa saa kulkea sieltä, mistä haluaa, tai mistä pääsee. Väistämättä välillä kulkee harhaan, keli on vaikea tai välineet pettävät, mutta reittisi on omasi. Itse kannat myös vastuun. Toisaalta, vaikka kuinka kulkisit muiden hyvien neuvojen mukaan, metsään voit mennä siltikin.

En halua sanoa, etteikö hyviä neuvoja voisi kuunnella, mutta jokaisen pitää valita oma latunsa itse. Itse se pitää hiihtääkin maaliin asti.

Punikkien lastenlapsi ja evakon tytär Linnan juhlissa

Pääsin puolisoni "siivellä" Linnaan juhlimaan armaan isänmaamme 99-vuotissynnttäreitä. Kutsu tuli täysin puun takaa ja aiheutti kyllä paitsi melkoista sydämentykytystä, myös huolta, häslinkiä ja rahanmenoa. Niin hienoihin juhliin ei voi mennä miten sattuu, kampaaja ja meikkaaja piti varata. Onneksi mekko sentään löytyi omasta vaatekaapista, omille 50-vuotispäiville kymmenen vuotta aikaisemmin hankittu, jota oli käytetty vain se yksi kerta ja korut tein itse. Tätä kirjoittaessa on juhlat juhlittu ja olihan se hienoa päästä kerran mukaan. Uutta kertaa en jää kaipaamaan.

                                                        Kukkahattutäti hienona

Valmistautuessani juhliin mietiskelin oman sukuni historiaa osana maamme historiaa. En ole mitään suurta sukua, suvun ainoa julkkis on äidin serkku, harmonikkataituri Vili Vesterinen. Muut ovat olleet sukupolvien ajan lähinnä maattomia talonpoikia. Vanhempieni sukupolvi sai jonkinlaista koulutusta jo, mutta oma sukupolveni on ensimmäinen ylioppilaiksi kouluttautunut ja akateemisen koulutuksen saanut sukupolvi.

Kun Suomi itsenäistyi, raja Venäjän kanssa sulkeutui, ja Terijoella rajan pinnassa asuneet äidinpuoleiset isovanhempani menettivät elinkeinonsa. Isoisä oli kalastanut ja kaikki saaliit oli myyty Pietariin. Äidinäiti puolestaan ompeli Terijoen huviloissa asuneille hienoille venäläisille rouville, joita ei enää vallankumouksen jälkeen näkynyt. Isovanhempani joutuivat muuttamaan Viipuriin, jossa oli edes sekalaisia töitä saatavissa, ja siellä syntyi äitini.

Suomen itsenäistymistä seuranneessa sisällissodassa molemmat isoisäni taistelivat punaisella puolella, haavoittuivat ja joutuivat vankileireille, loimaalainen Iisakki Hämeenlinnaan ja viipurilainen Sakari päätyi Tammisaareen. En tiedä, kuinka aatteellisia tai innokkaita isoisäni olivat, ehkä torpparilla ja sekatyömiehellä ei juuri muuta mahdollisuutta ollut. Näistä asioista ei valitettavasti sen koommin puhuttu, ei ainakaan lasten kuullen, ja isoisät olivat poissa siinä vaiheessa, kun itse olisi ollut tarpeeksi vanha kiinnostuakseen asioista. Iisakista tuli myöhemmin maalaisliittolainen, mutta Sakari säilytti jonkinlaisen punahengen elämänsä loppuun asti.

Talvi- ja jatkosodasta sukuni selvisi ilman sankarivainajia: isoisät olivat liian vanhoja sotaan, 1930 syntynyt isäni liian nuori. Äidin veli taisteli molemmat sodat läpi, mutta selvisi hengissä. Äitini joutui Viipurista kaksi kertaa evakkoon, toisella kertaa viimeisten joukossa, koska hänen isänsä toimi väestönsuojelutehtävissä, äidinäiti oli vakavasti sairaana evakuoitu sairaalan mukana, eikä 13-vuotias voinut yksin lähteä, joten hän joutui odottamaan isänsä lähtökäskyä.

Sekä äitini että isäni olivat hyväpäisiä ja koulussa pärjääviä. Kummankin puolesta kävi opettaja kotona puhumassa, jotta lapsi olisi laitettu oppikouluun, mutta turhia olivat vetoomukset. Sisällissodan katkeroittama Sakari ei halunnut lastaan "herrain kouluun", ammattikoulu sai kelvata, Iisakki taas toivoi ainoasta pojastaan pikkutilansa jatkajaa, vaan poikapa mieli tekniikan pariin ja lähti tekniseen kouluun. Vanhempieni täyttymätön haave korkeammasta koulutuksesta koitui ehkä meidän lapsien onneksi, koska kotona korostettiin koulutuksen, koulumenestyksen ja oman ammatin tärkeyttä, ja pidettiin itsestään selvänä, että menimme kaikki lukioon.

Minun lasteni maailma on ollut aivan toisenlainen, mihin syynä on varmasti sekin, että toinen heidän vanhemmistaan on syntynyt ihan muualla maailmassa. Heille muut kulttuurit, kielet ja maat ovat olleet tuttuja lapsuudesta asti, toisin kuin 50- ja 60-lukujen Suomessa kasvaneille. Nuorelle sukupolvellemme maailma on auki, on helppo lähteä minne vain. Toivon, että on myös helppo palata, koska me tarvitsemme maamme rakentajia ja vastuunkantajia jatkossakin!